outo päivä

Lähdin aamulla junalla kohti Pasilaa, käsittämätön henkinen paha olo oli seurannut minua jo pitkään. Ratikkaan astuessani laitoin mp3sen kovemmalle kuin koskaan, ja miten sattuikin.. Se valitsi itse itsestään ne angstisimmat kappaleet, ne soivat koko sen matkan Auroran sairalaan pihalle asti. Pihalle päästessäni katsoin, ajattelin.

Päivystys. Sinne minun ehkä pitäisi mennä, olo on niin käsittämätön etten enään jaksa, haluaisin vain kuolla ja kadota. Haluaisin pois tästä kaikesta pahasta, tästä tuskasta. En vain enään jaksa, haluan pois tästä loputtomasta tunnelista.

Kävelin hitain askelin kyltin osoittamaan suuntaan, katsoin vaivihkaa jokaisesta ikkunasta sisään, jos näkisin edes jotain.

Askeleeni pysähtyivät kuin itsestään kahdenkymmnen metrin päähän ovesta, hengitys pysähtyi hetkeksi, uskallanko.

Sytytin tupakan. Peräännyin ja palasin takaisin, mielessä samat ajatukset kuin kylttiä katsoessani.

Seisahdin taas samaan paikkaan, kuin ensimmäisellä kerralla. Hoitaja tulee ulos, en katso häntä silmiin, pian hän palaa ja katsoo minua myötätuntoinen katse silmillään. Väistän hänen katsettaan, en kestä katsoa häntä silmiin, koen olevani niin läpinäkyvä.

Peräännyin taas, saavuin kotiin.

Tuijotan tyhjään, en jaksa, ajattelen. Keittiöön asteleminen tuli kuin luonnostaan, ahmin ja otan kourallisen kofeiinitabletteja. Oksennan osaltaan tahattomasti, osaltaan tahallisesti. Nukahdan, herään ja otan lisää kofeiinitabletteja, tähän helvetinmoiseen tuskaan. Oksennan ja nukahdan taas.

Nyt taas heräsin, en jaksa ajattelen, kunpa nukkumatti tulisi taas ystäväkseni.
Haluan vain nukkua tätä kaikkea pois.