en jaksa

Rukoilen Jumalalta että tappaisi mut, ettei mun tarvitsisi enään herätä tähän karuun, pimeään, synkkään maailmaan.
Kuitenkin herään seuraavana aamuna, ahdistus ja masennus, jaksamattomuus ja toivottomuus, uskottomuus ja pelko, mielessä.
Mietin vain, että minkä takia tämä kaikki ei voi loppua.

Aamulla kun herään otan unilääkkeen, toivon nukkuvani mahdollisimman kauan.
Iltapäivällä otan viinapullon ja vaivun ihanaan, mystiseen maailmaan, hetkesi pois tästä kaikesta.
Illalla otan taas unilääkkeen(mikäli en ole sammunut alkoholin + lääkkeiden ansioista) ja nukahdan.

En jaksa tehdä mitään, mua ei kiinnosta mikään, en välitä mistään.

Ihan sama.

Isä, minä tahtoisin jo Kotiin. Tule ja vie minut pois tästä inhimillisestä elämästä. Aamen.

nyt skarpataan

... Oon syönyt tänään 8 karkkia, jotka oksensin.
... Poltin 8 tupakkaa 45 minuutin aikana, panikoin koulua liikaa.
... Olen nukkunut tänään 2 tuntia, vaikka väsytti niin paljon että olisin voinut nukkua viisi.
... En ole lukenut lainkaan, vaikka olisi pitänyt.
... Olin liian ahdistunut lähteäkseni tapaamaan kaveria.
... Olen juonut tänään vettä enemmän kuin aikoihin, koska aion pysyä tässä paastossa.

En vain jaksa ajatella sitä, että mä olen nyt koulussa, että mun on nyt skarpattava - sillä en todellakaan jaksa skarpata. Koulussa vain 20 minuutin oleminen oli tuskaa, halusin kokoajan pois siitä tilanteesta. Miten kestän sitten jatkon?
Miten kestän jatkon, kun en jaksa edes aina nousta sängystäni ylös, sillä paha olo on sietämätön?
Miten jaksan koulua, kun harvoin jaksan edes nähdä ystäviäni?
Miten jaksan hymyillä ja opiskella, kun yhden kirjan lukeminen kuukaudessa on nykyään (tässä pahassa olossa) saavutus?
Miten jaksan joka aamu lähteä kouluun, kun voin huonommin kuin koskaan aiemmin tämän viiden vuoden paskan aikana?

-viisi vuotta sitten jaksoin mennä kouluun usein, mutten aina.
-neljä vuotta sitten silloin tällöin
-kolme vuotta sitten joskus
-kaksi vuotta sitten harvoin
-vuosi sitten todella harvoin
- tänä vuonna ? En tiedä, se jää arvoitukseksi.

En todella tiedä. Enkä jaksa.

en jaksa.

outo päivä

Lähdin aamulla junalla kohti Pasilaa, käsittämätön henkinen paha olo oli seurannut minua jo pitkään. Ratikkaan astuessani laitoin mp3sen kovemmalle kuin koskaan, ja miten sattuikin.. Se valitsi itse itsestään ne angstisimmat kappaleet, ne soivat koko sen matkan Auroran sairalaan pihalle asti. Pihalle päästessäni katsoin, ajattelin.

Päivystys. Sinne minun ehkä pitäisi mennä, olo on niin käsittämätön etten enään jaksa, haluaisin vain kuolla ja kadota. Haluaisin pois tästä kaikesta pahasta, tästä tuskasta. En vain enään jaksa, haluan pois tästä loputtomasta tunnelista.

Kävelin hitain askelin kyltin osoittamaan suuntaan, katsoin vaivihkaa jokaisesta ikkunasta sisään, jos näkisin edes jotain.

Askeleeni pysähtyivät kuin itsestään kahdenkymmnen metrin päähän ovesta, hengitys pysähtyi hetkeksi, uskallanko.

Sytytin tupakan. Peräännyin ja palasin takaisin, mielessä samat ajatukset kuin kylttiä katsoessani.

Seisahdin taas samaan paikkaan, kuin ensimmäisellä kerralla. Hoitaja tulee ulos, en katso häntä silmiin, pian hän palaa ja katsoo minua myötätuntoinen katse silmillään. Väistän hänen katsettaan, en kestä katsoa häntä silmiin, koen olevani niin läpinäkyvä.

Peräännyin taas, saavuin kotiin.

Tuijotan tyhjään, en jaksa, ajattelen. Keittiöön asteleminen tuli kuin luonnostaan, ahmin ja otan kourallisen kofeiinitabletteja. Oksennan osaltaan tahattomasti, osaltaan tahallisesti. Nukahdan, herään ja otan lisää kofeiinitabletteja, tähän helvetinmoiseen tuskaan. Oksennan ja nukahdan taas.

Nyt taas heräsin, en jaksa ajattelen, kunpa nukkumatti tulisi taas ystäväkseni.
Haluan vain nukkua tätä kaikkea pois.

en jaksa enään

päivästä toiseen sanon olevani onnellinen, onnellisempi kuin koskaan.
Joka päivä ylistän läheisilleni kuinka voin pitkästä aikaa hyvin, kuinka olen vihdoin onnellinen, tasapainoinen ja elämän haluinen.
Ihmisille jotka tietävät karun historiani, totuuden elämästäni, hekin luulevat että voin hyvin ja olen onnellisempi kuin koskaan, oi miksen osaa enää olla enään rehellinen, vai enkö vain enään halua sitä?
Mistä tämä johtuu, mistä?
En vain jaksa enään, en uskalla, kehtaa, haluakaan näyttää ihmisille sitä mikä olen oikeasti.

Nyt voin kuitenkin sanoa rehellisesti, että elämäni on:

auki viilleettyjä jalkoja,
auki revittyjä haavoja,
ahmittuja ruokia,
oksennettuja ruoan tähteitä,
puhkikuluneita kappaleita,
tyhjentyviä lääkepurkkeja,
täriseviä käsiä,
yliannostuksia,
hiilitabletteja ja käsiä kurkussa,
tyhjyyttä kiliseviä viinapulloja nurkassa,
ahdistuneita ajatuksia,
tunnottomuutta pahimillaan,
näyttelemistä,
uskottelemista parhaimmillaan.
Masennusta pahimmillaan, nyt koskaan ikinä.

mulla on vain yksi toive,
että tämä kaikki päättyisi.
Ettei mun tarvitsisi enään nousta yhtenäkään aamuna ylös.

en ehkä jaksa

Mulla on juuri sellainen olo, että tekisi mieli huutaa, raivota ja päästää suusta kaikkea mahdollista. Mulla on sellainen olo, että voisin hypätä parvekkeelta alas, en välittäisi yhtään.

Mulla meni, pari, kolme.. neljäkin päivää paremmin. Tai, en oikein tiedä monta päivää voisin laskea paremmaksi, tai voisinko edes laskea niitä hyviksi päiviksi. Olin kuitenkin päättänyt, että tämä kaikki muuttuu.. ja ollutkin ne päivät tekemättä mitään typerää, mitään itsetuhoista, mitään sairasta. Nukuin vain tätä kaikkea pahaa oloa pois ( nukuin lähes 12 h joka vuorokausi.. ) ja ajan jota en nukkunut olin muuten vain seesteinen, tunnoton. Ja kerrankin se tunnottomuus tuntui hyvältä, en ahdistunut tunnottomuuten, ajattelin että tästä se lähtee.. Eilen illalla kaikki kuitenkin taas, kolahti.
tai rysähti käteen, tai jotain. Mun elämä lähti taas alamäkeen.

Mä en oikeasti enään jaksaisi, päivääkään. Auttakaa mua, kun en enään yksin jaksa, askeltakaan.

Välillä musta tuntuu, etten oikein tiedä mitä haluan. Haluaisin niin paljon saada ruusuisen elämän, tehdä pitkiä, viikon vaeteluja, opiskella yötä päivää. Rakastua ja nauttia, olla iloinen ja haluttu. Olla ennen kaikkea Onnellinen. Mä haluaisin rakastaa elämää.
Teen suunnitelmia ja mietin mitä mä haluan tehdä, filosofia, lääketiede, psykologia, teologia, valtio-oppi ! Mä haluan tehdä kaikkea, kokeilla maailman rajoja ja lähteä ulkomaille töihin. Mä haluan tehdä samaan aikaan kaikkea mitä olen unelmoinut, mutta samalla olen kuitenkin oikeasti kuolemispisteessä, en tiedä kauan jaksan. En tiedä jaksanko ylipäätänsä yhtään mitään. Mun unelmat rikkoo tasan yksi asia, minä ja mun saamattomuus. Minä ja mun huono psyykkinen kunto, tämä masennus, jaksamattomuus, syömishäiriö, ahdistus, osaamattomuus, tykittävän huono itsetunto, ainainen itsetuhoisuus. Ainainen huonous, kertokaa mulle mitä teen, että jaksan ? Että saan maalatut unelmat oikeiksi.

Ps. Miten tähän saa kaksi kuvaa ? sillai, et toinen on vaikka tuolla alussa ja toinen lopussa? Kun en itse osaa.

Ikuinen saamattomuus

ahmin ahmin ahmin. Oksennan ja oksennan. Makaan kylppärin lattialla taas, lähes elottomana. Mietin, että onkohan tämä mun sydämeni loppu, kun tunnen sydämeni voimien olevan lopussa, se menee miten sattuu, jos edes menee. En jaksa välittää vaan jatkan ahmimista ja oksentelua minkä pystyn, pelkään etten ikinä pääse tästä eroon. Pelkään, että olen antanut tämän mennä liian pitkälle, ettei täältä ole enään tietä kotiin.

Huoneeni on sotkuisempi kuin aikoihin, en vain jaksa ryhdistäytyä, en vain jaksa. Lukemiseni on huonompaa kuin aikoihin, en vain jaksa ryhdistäytyä, ajatella, opetella. Ruhoni on leveämpi mitä pitkään aikaan, en jaksa kontrolloida itseäni, en vain jaksa, vaikka pitäisi, että mahtuisin vaatteisiini. Voimani ovat huonommassa jamassa mitä aikoihin, mutten jaksa välittää.

Eilinen piti olla hyvä päivä, suunnitelmassa oli huoneen siivousta, koirien siistimistä, lukemista ja illalla vielä hyvä näytelmä. Eilinen osoittautui kuitenkin huonommaksi päiväksi mitä aikoihin, en lukenut, en siivonnut, en siistinyt koiria. Söin ja makoilin, lähdin näytelmään. Sain kahdeksankymmenen euron sakon, josta aion tehdä valituksen.

Eksynyt

Aamu saapuu taas hitaammin kuin aikoihin, toisaalta taas nopeammin mitä olisin toivonut.

Olen eksynyt kartalta, en ole kartalla enään. Olen eksynyt pimeään ja loputtomaan metsään mistä ei ole takaisin pääsyä, missä ei valoa näy, ei näy edes auringon säteitä. Olen ollut eksyksissä jo kauan, mutta eksyn päivä päivältä pidemmälle ja syvemmälle loputtomaan metsään, väärille teille. Päivä päivältä olen lähempänä omaa kuolemaa ja sitä pistettä kun kukaan ei saa muhun enään otetta, kun olen yksin omassa maailmassani eikä ympärilläni ole ketään, ei ketään tai mitään.

Mä tiedän, että tämä tie on sairas ja loputon ja mun pitäisi ryhdistäytyä, mutta mä en jaksa. Mulla on voimat lopussa, kuka nostaa minut nyt täältä mudasta.