en jaksa enään

päivästä toiseen sanon olevani onnellinen, onnellisempi kuin koskaan.
Joka päivä ylistän läheisilleni kuinka voin pitkästä aikaa hyvin, kuinka olen vihdoin onnellinen, tasapainoinen ja elämän haluinen.
Ihmisille jotka tietävät karun historiani, totuuden elämästäni, hekin luulevat että voin hyvin ja olen onnellisempi kuin koskaan, oi miksen osaa enää olla enään rehellinen, vai enkö vain enään halua sitä?
Mistä tämä johtuu, mistä?
En vain jaksa enään, en uskalla, kehtaa, haluakaan näyttää ihmisille sitä mikä olen oikeasti.

Nyt voin kuitenkin sanoa rehellisesti, että elämäni on:

auki viilleettyjä jalkoja,
auki revittyjä haavoja,
ahmittuja ruokia,
oksennettuja ruoan tähteitä,
puhkikuluneita kappaleita,
tyhjentyviä lääkepurkkeja,
täriseviä käsiä,
yliannostuksia,
hiilitabletteja ja käsiä kurkussa,
tyhjyyttä kiliseviä viinapulloja nurkassa,
ahdistuneita ajatuksia,
tunnottomuutta pahimillaan,
näyttelemistä,
uskottelemista parhaimmillaan.
Masennusta pahimmillaan, nyt koskaan ikinä.

mulla on vain yksi toive,
että tämä kaikki päättyisi.
Ettei mun tarvitsisi enään nousta yhtenäkään aamuna ylös.

ju

Tunnen kuinka vatsani täytyy, tunnen kuinka olen ylittänyt sen hyvän maun rajan, tunnen kuinka mulla on fyysisestikin jo niin paha olo, että on pakko oksentaa. Henkinen tuska on kuitenkin miljoona kertaa suurempi. Raahaan itseni kylpyhuoneeseen ja hetken kuluttua oloni on kevyempi, kurkku tulessa ja vessanpöntössä verta, tämä on sairasta, mutten osaa enää lopettaa. Olen ajautunut liian pitkälle. Nousen seisomaan ja päässä pyörii, pakko istahtaa hetkeksi. Hengitän ja nousen uudestaan, pitäen samalla seinästä kiinni ja kävelen olohuoneeseen. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, mutta verenpaine on alhainen. Henkinen tuska vain nousee ja päätän ottaa äitin verenpainelääkkeitä, ensin puolikas. Sitten kokonainen. Ja vielä se ensimmäisen puolikkaan toinen puolisko.

Pitäisi lähteä lenkille, kuntosalille, tanssiin, näkemään kaveria, pitäisi opiskella, siivota. Käyttää koirat ja hoitaa niitä. En jaksa.

Menen nukkumaan.