outo päivä

Lähdin aamulla junalla kohti Pasilaa, käsittämätön henkinen paha olo oli seurannut minua jo pitkään. Ratikkaan astuessani laitoin mp3sen kovemmalle kuin koskaan, ja miten sattuikin.. Se valitsi itse itsestään ne angstisimmat kappaleet, ne soivat koko sen matkan Auroran sairalaan pihalle asti. Pihalle päästessäni katsoin, ajattelin.

Päivystys. Sinne minun ehkä pitäisi mennä, olo on niin käsittämätön etten enään jaksa, haluaisin vain kuolla ja kadota. Haluaisin pois tästä kaikesta pahasta, tästä tuskasta. En vain enään jaksa, haluan pois tästä loputtomasta tunnelista.

Kävelin hitain askelin kyltin osoittamaan suuntaan, katsoin vaivihkaa jokaisesta ikkunasta sisään, jos näkisin edes jotain.

Askeleeni pysähtyivät kuin itsestään kahdenkymmnen metrin päähän ovesta, hengitys pysähtyi hetkeksi, uskallanko.

Sytytin tupakan. Peräännyin ja palasin takaisin, mielessä samat ajatukset kuin kylttiä katsoessani.

Seisahdin taas samaan paikkaan, kuin ensimmäisellä kerralla. Hoitaja tulee ulos, en katso häntä silmiin, pian hän palaa ja katsoo minua myötätuntoinen katse silmillään. Väistän hänen katsettaan, en kestä katsoa häntä silmiin, koen olevani niin läpinäkyvä.

Peräännyin taas, saavuin kotiin.

Tuijotan tyhjään, en jaksa, ajattelen. Keittiöön asteleminen tuli kuin luonnostaan, ahmin ja otan kourallisen kofeiinitabletteja. Oksennan osaltaan tahattomasti, osaltaan tahallisesti. Nukahdan, herään ja otan lisää kofeiinitabletteja, tähän helvetinmoiseen tuskaan. Oksennan ja nukahdan taas.

Nyt taas heräsin, en jaksa ajattelen, kunpa nukkumatti tulisi taas ystäväkseni.
Haluan vain nukkua tätä kaikkea pois.

en jaksa

.. en vain voi enää elää.

En vain voi, en jaksa en kestä en halua.

Miksen vaan voi kuolla, miksen.
Miksei kaikki ole niin helppoa, mitä voisi olla.

Miksen osaa tappaa itseäni, miksen osaa hypätä junan alle, miksen osaa ottaa lääkkeitä tarpeeksi, juuri oikeassa paikassa.




Meinasin tappaa itseni viime yönä, en kuitenkaan kehdannu, pystynyt, voinut. Se tieto, että oma perhe nukkuisi viereisissä huoneissa. Se tieto, että he aamulla huomaisivat kun tulisivat huoneeseen, ettei henkinki kulkisi.
En kehdannut. Jos tappaisin itseni niin tekisisin sen yksin, ulkona.

jäähyväiset

Mietin, että minkälaiset jäähyväiset olisivat helpoimmat.
Mietin, että minne, miten, milloin, miksi lähtisin.
Mietin, että keille sanoisin heihei.
Mietin, että kuinka kauan olisin pois, tai olisinko ollenkaan pois.

En tiedä mitään, tiedän vain sen, että lähteminen houkuttelee.




Lähteminen pois tästä

pahasta olosta,
ahdistuksesta,
tunnottomuudesta,
muiden tahattomasta satuttamisesta,
olemisesta huono ystävä,
huono tytär,
huono kaikessa.

Mutta, en tiedä. Miten lähden ja minne.
Haluanko lähteä pysyvästi, pois tästä kaikesta.
Vai vain lähteä pois näistä kaupungin saasteista, muille valehtelemisesta kuinka voin hyvin, vai itselleni valehtelemisesta, vai elämän raadollisuudesta, tästä ihraisesta kropasta.

En tiedä haluanko lähteä maan alle arkkuun, lappiin pakenemaan tätä kaikkea, ulkomaille, merelle.

En tiedä.

Tiedän vain, että mun on lähdettävä ja jätettävä jäähyväiset.

buliminointia part 57946984524788

... vanhemmat lähti. Olin hetkessä pyörän selässä pyöräilemässä kohti kauppaa. ostoskori täyttyi jälleen kerran kolmessa eri kaupassa; juustoa, leipää, jäätelöä, sipsiä.. En edes tahdo kuvitella kuinka monta kaloria sulloin äsken suuhuni, toisaalta.. Onneksi suurimman osan niistä sydämeni antoi oksentaa - ei kuitenkaan kaikkea. Sydämeni sanoi riksrakspoks ja heihei nyt riitti, oli pakko huilahtaa hetkeksi. Yritin uudestaan hetken päästä, ei antanut edes yökätä, kun taas uhkaili irtisanoa itsensä - en kyllä pahastuisi, parempi se vain olisi.

Ostin eilen juotavaa, tänään aion vetää pääni täyteen, enkä ajatella enään mitään. Unohtaa hetkeksi tämän kaiken pahan olon, tunnottomuuden, jaksamattomuuden, ahdistuksen. En pahastuisi vaikka sydämeni ei kestäisi juomista.. en todellakaan pahastuisi. parempi vain.

tänään olen ahminut.. ja oksentanut. Ja tänään aion vielä juoda juoda juoda ja polttaa.

en jaksa enään

päivästä toiseen sanon olevani onnellinen, onnellisempi kuin koskaan.
Joka päivä ylistän läheisilleni kuinka voin pitkästä aikaa hyvin, kuinka olen vihdoin onnellinen, tasapainoinen ja elämän haluinen.
Ihmisille jotka tietävät karun historiani, totuuden elämästäni, hekin luulevat että voin hyvin ja olen onnellisempi kuin koskaan, oi miksen osaa enää olla enään rehellinen, vai enkö vain enään halua sitä?
Mistä tämä johtuu, mistä?
En vain jaksa enään, en uskalla, kehtaa, haluakaan näyttää ihmisille sitä mikä olen oikeasti.

Nyt voin kuitenkin sanoa rehellisesti, että elämäni on:

auki viilleettyjä jalkoja,
auki revittyjä haavoja,
ahmittuja ruokia,
oksennettuja ruoan tähteitä,
puhkikuluneita kappaleita,
tyhjentyviä lääkepurkkeja,
täriseviä käsiä,
yliannostuksia,
hiilitabletteja ja käsiä kurkussa,
tyhjyyttä kiliseviä viinapulloja nurkassa,
ahdistuneita ajatuksia,
tunnottomuutta pahimillaan,
näyttelemistä,
uskottelemista parhaimmillaan.
Masennusta pahimmillaan, nyt koskaan ikinä.

mulla on vain yksi toive,
että tämä kaikki päättyisi.
Ettei mun tarvitsisi enään nousta yhtenäkään aamuna ylös.