jäähyväiset

Mietin, että minkälaiset jäähyväiset olisivat helpoimmat.
Mietin, että minne, miten, milloin, miksi lähtisin.
Mietin, että keille sanoisin heihei.
Mietin, että kuinka kauan olisin pois, tai olisinko ollenkaan pois.

En tiedä mitään, tiedän vain sen, että lähteminen houkuttelee.




Lähteminen pois tästä

pahasta olosta,
ahdistuksesta,
tunnottomuudesta,
muiden tahattomasta satuttamisesta,
olemisesta huono ystävä,
huono tytär,
huono kaikessa.

Mutta, en tiedä. Miten lähden ja minne.
Haluanko lähteä pysyvästi, pois tästä kaikesta.
Vai vain lähteä pois näistä kaupungin saasteista, muille valehtelemisesta kuinka voin hyvin, vai itselleni valehtelemisesta, vai elämän raadollisuudesta, tästä ihraisesta kropasta.

En tiedä haluanko lähteä maan alle arkkuun, lappiin pakenemaan tätä kaikkea, ulkomaille, merelle.

En tiedä.

Tiedän vain, että mun on lähdettävä ja jätettävä jäähyväiset.

buliminointia part 57946984524788

... vanhemmat lähti. Olin hetkessä pyörän selässä pyöräilemässä kohti kauppaa. ostoskori täyttyi jälleen kerran kolmessa eri kaupassa; juustoa, leipää, jäätelöä, sipsiä.. En edes tahdo kuvitella kuinka monta kaloria sulloin äsken suuhuni, toisaalta.. Onneksi suurimman osan niistä sydämeni antoi oksentaa - ei kuitenkaan kaikkea. Sydämeni sanoi riksrakspoks ja heihei nyt riitti, oli pakko huilahtaa hetkeksi. Yritin uudestaan hetken päästä, ei antanut edes yökätä, kun taas uhkaili irtisanoa itsensä - en kyllä pahastuisi, parempi se vain olisi.

Ostin eilen juotavaa, tänään aion vetää pääni täyteen, enkä ajatella enään mitään. Unohtaa hetkeksi tämän kaiken pahan olon, tunnottomuuden, jaksamattomuuden, ahdistuksen. En pahastuisi vaikka sydämeni ei kestäisi juomista.. en todellakaan pahastuisi. parempi vain.

tänään olen ahminut.. ja oksentanut. Ja tänään aion vielä juoda juoda juoda ja polttaa.

en jaksa enään

päivästä toiseen sanon olevani onnellinen, onnellisempi kuin koskaan.
Joka päivä ylistän läheisilleni kuinka voin pitkästä aikaa hyvin, kuinka olen vihdoin onnellinen, tasapainoinen ja elämän haluinen.
Ihmisille jotka tietävät karun historiani, totuuden elämästäni, hekin luulevat että voin hyvin ja olen onnellisempi kuin koskaan, oi miksen osaa enää olla enään rehellinen, vai enkö vain enään halua sitä?
Mistä tämä johtuu, mistä?
En vain jaksa enään, en uskalla, kehtaa, haluakaan näyttää ihmisille sitä mikä olen oikeasti.

Nyt voin kuitenkin sanoa rehellisesti, että elämäni on:

auki viilleettyjä jalkoja,
auki revittyjä haavoja,
ahmittuja ruokia,
oksennettuja ruoan tähteitä,
puhkikuluneita kappaleita,
tyhjentyviä lääkepurkkeja,
täriseviä käsiä,
yliannostuksia,
hiilitabletteja ja käsiä kurkussa,
tyhjyyttä kiliseviä viinapulloja nurkassa,
ahdistuneita ajatuksia,
tunnottomuutta pahimillaan,
näyttelemistä,
uskottelemista parhaimmillaan.
Masennusta pahimmillaan, nyt koskaan ikinä.

mulla on vain yksi toive,
että tämä kaikki päättyisi.
Ettei mun tarvitsisi enään nousta yhtenäkään aamuna ylös.

en jaksa ajatella, enkä muutakaan.

mä oon taas entistä syvemmällä täällä suossa.
Tää on ihan jostain syvimmästä onkalosta
Mitä mä teen?
EN osaa jäsennellä enää kirjottamaanikaan.

En jaksa.

Napit pyörii mun kaapissa, myös viinapullot ja ahmimisruoat.

Mä en enään jaksa.

Hei hei.

ju

Tunnen kuinka vatsani täytyy, tunnen kuinka olen ylittänyt sen hyvän maun rajan, tunnen kuinka mulla on fyysisestikin jo niin paha olo, että on pakko oksentaa. Henkinen tuska on kuitenkin miljoona kertaa suurempi. Raahaan itseni kylpyhuoneeseen ja hetken kuluttua oloni on kevyempi, kurkku tulessa ja vessanpöntössä verta, tämä on sairasta, mutten osaa enää lopettaa. Olen ajautunut liian pitkälle. Nousen seisomaan ja päässä pyörii, pakko istahtaa hetkeksi. Hengitän ja nousen uudestaan, pitäen samalla seinästä kiinni ja kävelen olohuoneeseen. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, mutta verenpaine on alhainen. Henkinen tuska vain nousee ja päätän ottaa äitin verenpainelääkkeitä, ensin puolikas. Sitten kokonainen. Ja vielä se ensimmäisen puolikkaan toinen puolisko.

Pitäisi lähteä lenkille, kuntosalille, tanssiin, näkemään kaveria, pitäisi opiskella, siivota. Käyttää koirat ja hoitaa niitä. En jaksa.

Menen nukkumaan.

en ehkä jaksa

Mulla on juuri sellainen olo, että tekisi mieli huutaa, raivota ja päästää suusta kaikkea mahdollista. Mulla on sellainen olo, että voisin hypätä parvekkeelta alas, en välittäisi yhtään.

Mulla meni, pari, kolme.. neljäkin päivää paremmin. Tai, en oikein tiedä monta päivää voisin laskea paremmaksi, tai voisinko edes laskea niitä hyviksi päiviksi. Olin kuitenkin päättänyt, että tämä kaikki muuttuu.. ja ollutkin ne päivät tekemättä mitään typerää, mitään itsetuhoista, mitään sairasta. Nukuin vain tätä kaikkea pahaa oloa pois ( nukuin lähes 12 h joka vuorokausi.. ) ja ajan jota en nukkunut olin muuten vain seesteinen, tunnoton. Ja kerrankin se tunnottomuus tuntui hyvältä, en ahdistunut tunnottomuuten, ajattelin että tästä se lähtee.. Eilen illalla kaikki kuitenkin taas, kolahti.
tai rysähti käteen, tai jotain. Mun elämä lähti taas alamäkeen.

Mä en oikeasti enään jaksaisi, päivääkään. Auttakaa mua, kun en enään yksin jaksa, askeltakaan.

hittovie, mä olen päättänyt etten jää tähän tuleen makaamaan. Lähden eteenpäin, nousen ja kurkotan taivaaseen. Mä haluan elää mun unelmaa, mä en enää roiku tässä paskassa päivääkään.

Mä haluan juosta eteenpäin, juosta aikaa vastaan ! Juosta mun omaa elämään vastaan ja saada mun elämästä kiinni. Viettää aikaa kavereiden, läheisteni ja itseni kanssa. Vähiten itseni, olen tehny sitä nyt viimeiset 4-vuotta jo ihan liikaa. Mutta minun on silti pakko viettää aikaa itseni kanssa, etten ihan menetä itseäni.

Tosiaan siis, minä muutun.

Piste.