en ehkä jaksa

Mulla on juuri sellainen olo, että tekisi mieli huutaa, raivota ja päästää suusta kaikkea mahdollista. Mulla on sellainen olo, että voisin hypätä parvekkeelta alas, en välittäisi yhtään.

Mulla meni, pari, kolme.. neljäkin päivää paremmin. Tai, en oikein tiedä monta päivää voisin laskea paremmaksi, tai voisinko edes laskea niitä hyviksi päiviksi. Olin kuitenkin päättänyt, että tämä kaikki muuttuu.. ja ollutkin ne päivät tekemättä mitään typerää, mitään itsetuhoista, mitään sairasta. Nukuin vain tätä kaikkea pahaa oloa pois ( nukuin lähes 12 h joka vuorokausi.. ) ja ajan jota en nukkunut olin muuten vain seesteinen, tunnoton. Ja kerrankin se tunnottomuus tuntui hyvältä, en ahdistunut tunnottomuuten, ajattelin että tästä se lähtee.. Eilen illalla kaikki kuitenkin taas, kolahti.
tai rysähti käteen, tai jotain. Mun elämä lähti taas alamäkeen.

Mä en oikeasti enään jaksaisi, päivääkään. Auttakaa mua, kun en enään yksin jaksa, askeltakaan.

hittovie, mä olen päättänyt etten jää tähän tuleen makaamaan. Lähden eteenpäin, nousen ja kurkotan taivaaseen. Mä haluan elää mun unelmaa, mä en enää roiku tässä paskassa päivääkään.

Mä haluan juosta eteenpäin, juosta aikaa vastaan ! Juosta mun omaa elämään vastaan ja saada mun elämästä kiinni. Viettää aikaa kavereiden, läheisteni ja itseni kanssa. Vähiten itseni, olen tehny sitä nyt viimeiset 4-vuotta jo ihan liikaa. Mutta minun on silti pakko viettää aikaa itseni kanssa, etten ihan menetä itseäni.

Tosiaan siis, minä muutun.

Piste.

epäonnistunut päivä takana.

Olen niin vahva,
Muiden silmissä vahva elinvoiva onnellinen.
En anna itseni särkyä, nyt en koskaan.
Muiden katseen alla olen niin vahva
Niin voimakas ja lujatahtoinen.
Hyvä ja onnistunut.

Kilpeni takana,
Minne ihmisiä en päästä
Olen toinen, oikea minä.
Olen minä oikea minä kilpeni takana,
Heikompi kuin kukaan,
Rikkinäisempi kuin koskaan
Elämään tuohtunut, kyllästynyt.
Sairaampi kuin eläissäni.

Minä en jaksa.

Kuolema houkuttelee minua,
Enemmän kuin koskaan.

Terä ranteellani,
Lääkepurkki kourassani,
Hirttoköysi kaulassani,
Junarata allani.

Mutta, enhän ole surullinen
Tai onneton
Tai sairaskaan
Muiden silmissä olen niin vahva
Ja elinvoiva, onnellinen ja tyytyväinen.

Totuus kuitenkin
Karumpi kuin koskaan.

Välillä musta tuntuu, etten oikein tiedä mitä haluan. Haluaisin niin paljon saada ruusuisen elämän, tehdä pitkiä, viikon vaeteluja, opiskella yötä päivää. Rakastua ja nauttia, olla iloinen ja haluttu. Olla ennen kaikkea Onnellinen. Mä haluaisin rakastaa elämää.
Teen suunnitelmia ja mietin mitä mä haluan tehdä, filosofia, lääketiede, psykologia, teologia, valtio-oppi ! Mä haluan tehdä kaikkea, kokeilla maailman rajoja ja lähteä ulkomaille töihin. Mä haluan tehdä samaan aikaan kaikkea mitä olen unelmoinut, mutta samalla olen kuitenkin oikeasti kuolemispisteessä, en tiedä kauan jaksan. En tiedä jaksanko ylipäätänsä yhtään mitään. Mun unelmat rikkoo tasan yksi asia, minä ja mun saamattomuus. Minä ja mun huono psyykkinen kunto, tämä masennus, jaksamattomuus, syömishäiriö, ahdistus, osaamattomuus, tykittävän huono itsetunto, ainainen itsetuhoisuus. Ainainen huonous, kertokaa mulle mitä teen, että jaksan ? Että saan maalatut unelmat oikeiksi.

Ps. Miten tähän saa kaksi kuvaa ? sillai, et toinen on vaikka tuolla alussa ja toinen lopussa? Kun en itse osaa.

Olen päättänyt maalata mun unelmat uudestaan esiin, niin että saan ne toteutettuakin.

ahmimista ja unelmien maalaamista

Saavun koulusta kirjastoon, lukemaan. Avaan kirjan mutta teksti vain vilisee sivuilla, en saa sanastakaan selvää. Turhaudun, mieleni tekisi huutaa, raivota, parkua. Juoksen lähimpään kauppaan, ostoskori taas täyttyy jäätelöstä, sipsistä, salaatista, leivästä, kastikkeista, limusta. Kiristän tahtia, mutta hidastan mitä lähemmäs kassaa pääsen, en kehtaa ostaa näitä kaikkea tästä. Kävelen kuitenkin vaivaantuneena kassalle ja mumisin hiljaa " tyttöjen ilta tänään " ja kiiruhdin sanaakaan sanomatta kaksi kassillista moskaa kirjaston vessaan. Vietän taas, jälleen liian sairaan iltapäivän. Ahmin ruokaa naamaani, välillä hörppien limua. Jatkan ahmimista ja oksennan aina välissä. En saa itsestäni enään otetta, vaikka olen päättänyt lopettaa tämän kaiken. Pian kävelen vessasta sanaakaan sanomatta, vieno hymy kasvoillani takaisin kirjaston lukusaliin, jos vaikka nyt saisin jotain aikaseksi.

Pian huomaan istuvani jo tietokoneen ääressä, ahmin ihmisten loistavia blogeja ja minun tekisi mieli pelastaa kaikki ketkä voivat huonosti, en halua maailmaa jossa on näin paljon pahuutta. Haluan itse maalata itselleni omanlaisen maailman, maailman joka on täynnä kaunista musiikkia, valloittavaa tanssia, jäätelönmakuisia suudelmia, mansikan värjäämiä sormia, lumisadetta, lumienkeleitä, piknikkejä suomenlinnassa ja auringon värjäämiä hiussuortuvia. Minä itse maalaan unelmani, joista haluaisin saada vielä jokin päivä kiinni. Minä olen päätänyt maalata maailmani uudestaan, maalaan unelmani kattoon enkä huomaa pahuutta enään lainkaan ympärilläni, minä vielä onnistun siinä.

Minä tahtoisin Isä jo kotiin, Isä minua väsyttää.

Katsahdan kännykkääni ja laitan herätyskellon soimaan viiden tunnin päähän. Pyörin ja hyörin sängyssä tunnin jos toisenkin, nukahdan tärisevän sydämeni, hikoilevien käsien ja myllertävien ajatuksien pariin. Havahdun pian unestani siihen, etten saa syvästä unesta kiinni, ainakaan ennen aamukuutta, jolloin herätyskello jo soisi. Päätän lukea, liikkua, siivota, tehdä jotain hyödyllistä, mutta havahdun kuitenkin pian siihen, että makaan tärisevänä sängyssä ja päässä ei ole ajatuksen ajatusta.

Luin puoli vuotta sitten kirjoittamaani tekstiä, jossa päätin, että olen vuonna 2009 maaliskuussa noussut täältä pohjamudista, saanut otteen elämästä, muuttanut itseni, mutten ole tehnyt sille mitään. En vain jaksa ottaa itsestäni kiinni, olen liian väsynyt nousemiseen, olen liian väsynyt edes sen ajattelemiseen. Olen liian väsynyt elämään.

Ps- Olen kiitollinen jokaisesta kommentista mitä rustaatte, ihan vaikka vain elonmerkkisi tuonne loppuun.