nyt skarpataan

... Oon syönyt tänään 8 karkkia, jotka oksensin.
... Poltin 8 tupakkaa 45 minuutin aikana, panikoin koulua liikaa.
... Olen nukkunut tänään 2 tuntia, vaikka väsytti niin paljon että olisin voinut nukkua viisi.
... En ole lukenut lainkaan, vaikka olisi pitänyt.
... Olin liian ahdistunut lähteäkseni tapaamaan kaveria.
... Olen juonut tänään vettä enemmän kuin aikoihin, koska aion pysyä tässä paastossa.

En vain jaksa ajatella sitä, että mä olen nyt koulussa, että mun on nyt skarpattava - sillä en todellakaan jaksa skarpata. Koulussa vain 20 minuutin oleminen oli tuskaa, halusin kokoajan pois siitä tilanteesta. Miten kestän sitten jatkon?
Miten kestän jatkon, kun en jaksa edes aina nousta sängystäni ylös, sillä paha olo on sietämätön?
Miten jaksan koulua, kun harvoin jaksan edes nähdä ystäviäni?
Miten jaksan hymyillä ja opiskella, kun yhden kirjan lukeminen kuukaudessa on nykyään (tässä pahassa olossa) saavutus?
Miten jaksan joka aamu lähteä kouluun, kun voin huonommin kuin koskaan aiemmin tämän viiden vuoden paskan aikana?

-viisi vuotta sitten jaksoin mennä kouluun usein, mutten aina.
-neljä vuotta sitten silloin tällöin
-kolme vuotta sitten joskus
-kaksi vuotta sitten harvoin
-vuosi sitten todella harvoin
- tänä vuonna ? En tiedä, se jää arvoitukseksi.

En todella tiedä. Enkä jaksa.

en jaksa.

en tiedä

Mä en enään jaksa päivästä toiseen toivoa, että aamulla mun ei tarvitsisi enään herätä.
Nostaa päätään tyynyltä, tehdä asioita, elää.
Sillä mun elämä ei ole ollut elämistä enään pitkään aikaan, ei edes sen elämisen odottamisen arvoista.

Mä en osaa enään kirjoittaa, en ajatella, en toivoa, en uskoakaan. En edes pelätä. En yhtään mitään.

Mä en osaa, enkä haluaisikaan osata mitään paitsi sen, että osaisin tappaa itseni. Osaisin päättää tämä kaiken. Mutten osaa sitäkään.

outo päivä

Lähdin aamulla junalla kohti Pasilaa, käsittämätön henkinen paha olo oli seurannut minua jo pitkään. Ratikkaan astuessani laitoin mp3sen kovemmalle kuin koskaan, ja miten sattuikin.. Se valitsi itse itsestään ne angstisimmat kappaleet, ne soivat koko sen matkan Auroran sairalaan pihalle asti. Pihalle päästessäni katsoin, ajattelin.

Päivystys. Sinne minun ehkä pitäisi mennä, olo on niin käsittämätön etten enään jaksa, haluaisin vain kuolla ja kadota. Haluaisin pois tästä kaikesta pahasta, tästä tuskasta. En vain enään jaksa, haluan pois tästä loputtomasta tunnelista.

Kävelin hitain askelin kyltin osoittamaan suuntaan, katsoin vaivihkaa jokaisesta ikkunasta sisään, jos näkisin edes jotain.

Askeleeni pysähtyivät kuin itsestään kahdenkymmnen metrin päähän ovesta, hengitys pysähtyi hetkeksi, uskallanko.

Sytytin tupakan. Peräännyin ja palasin takaisin, mielessä samat ajatukset kuin kylttiä katsoessani.

Seisahdin taas samaan paikkaan, kuin ensimmäisellä kerralla. Hoitaja tulee ulos, en katso häntä silmiin, pian hän palaa ja katsoo minua myötätuntoinen katse silmillään. Väistän hänen katsettaan, en kestä katsoa häntä silmiin, koen olevani niin läpinäkyvä.

Peräännyin taas, saavuin kotiin.

Tuijotan tyhjään, en jaksa, ajattelen. Keittiöön asteleminen tuli kuin luonnostaan, ahmin ja otan kourallisen kofeiinitabletteja. Oksennan osaltaan tahattomasti, osaltaan tahallisesti. Nukahdan, herään ja otan lisää kofeiinitabletteja, tähän helvetinmoiseen tuskaan. Oksennan ja nukahdan taas.

Nyt taas heräsin, en jaksa ajattelen, kunpa nukkumatti tulisi taas ystäväkseni.
Haluan vain nukkua tätä kaikkea pois.

en jaksa

.. en vain voi enää elää.

En vain voi, en jaksa en kestä en halua.

Miksen vaan voi kuolla, miksen.
Miksei kaikki ole niin helppoa, mitä voisi olla.

Miksen osaa tappaa itseäni, miksen osaa hypätä junan alle, miksen osaa ottaa lääkkeitä tarpeeksi, juuri oikeassa paikassa.




Meinasin tappaa itseni viime yönä, en kuitenkaan kehdannu, pystynyt, voinut. Se tieto, että oma perhe nukkuisi viereisissä huoneissa. Se tieto, että he aamulla huomaisivat kun tulisivat huoneeseen, ettei henkinki kulkisi.
En kehdannut. Jos tappaisin itseni niin tekisisin sen yksin, ulkona.

jäähyväiset

Mietin, että minkälaiset jäähyväiset olisivat helpoimmat.
Mietin, että minne, miten, milloin, miksi lähtisin.
Mietin, että keille sanoisin heihei.
Mietin, että kuinka kauan olisin pois, tai olisinko ollenkaan pois.

En tiedä mitään, tiedän vain sen, että lähteminen houkuttelee.




Lähteminen pois tästä

pahasta olosta,
ahdistuksesta,
tunnottomuudesta,
muiden tahattomasta satuttamisesta,
olemisesta huono ystävä,
huono tytär,
huono kaikessa.

Mutta, en tiedä. Miten lähden ja minne.
Haluanko lähteä pysyvästi, pois tästä kaikesta.
Vai vain lähteä pois näistä kaupungin saasteista, muille valehtelemisesta kuinka voin hyvin, vai itselleni valehtelemisesta, vai elämän raadollisuudesta, tästä ihraisesta kropasta.

En tiedä haluanko lähteä maan alle arkkuun, lappiin pakenemaan tätä kaikkea, ulkomaille, merelle.

En tiedä.

Tiedän vain, että mun on lähdettävä ja jätettävä jäähyväiset.

buliminointia part 57946984524788

... vanhemmat lähti. Olin hetkessä pyörän selässä pyöräilemässä kohti kauppaa. ostoskori täyttyi jälleen kerran kolmessa eri kaupassa; juustoa, leipää, jäätelöä, sipsiä.. En edes tahdo kuvitella kuinka monta kaloria sulloin äsken suuhuni, toisaalta.. Onneksi suurimman osan niistä sydämeni antoi oksentaa - ei kuitenkaan kaikkea. Sydämeni sanoi riksrakspoks ja heihei nyt riitti, oli pakko huilahtaa hetkeksi. Yritin uudestaan hetken päästä, ei antanut edes yökätä, kun taas uhkaili irtisanoa itsensä - en kyllä pahastuisi, parempi se vain olisi.

Ostin eilen juotavaa, tänään aion vetää pääni täyteen, enkä ajatella enään mitään. Unohtaa hetkeksi tämän kaiken pahan olon, tunnottomuuden, jaksamattomuuden, ahdistuksen. En pahastuisi vaikka sydämeni ei kestäisi juomista.. en todellakaan pahastuisi. parempi vain.

tänään olen ahminut.. ja oksentanut. Ja tänään aion vielä juoda juoda juoda ja polttaa.

en jaksa enään

päivästä toiseen sanon olevani onnellinen, onnellisempi kuin koskaan.
Joka päivä ylistän läheisilleni kuinka voin pitkästä aikaa hyvin, kuinka olen vihdoin onnellinen, tasapainoinen ja elämän haluinen.
Ihmisille jotka tietävät karun historiani, totuuden elämästäni, hekin luulevat että voin hyvin ja olen onnellisempi kuin koskaan, oi miksen osaa enää olla enään rehellinen, vai enkö vain enään halua sitä?
Mistä tämä johtuu, mistä?
En vain jaksa enään, en uskalla, kehtaa, haluakaan näyttää ihmisille sitä mikä olen oikeasti.

Nyt voin kuitenkin sanoa rehellisesti, että elämäni on:

auki viilleettyjä jalkoja,
auki revittyjä haavoja,
ahmittuja ruokia,
oksennettuja ruoan tähteitä,
puhkikuluneita kappaleita,
tyhjentyviä lääkepurkkeja,
täriseviä käsiä,
yliannostuksia,
hiilitabletteja ja käsiä kurkussa,
tyhjyyttä kiliseviä viinapulloja nurkassa,
ahdistuneita ajatuksia,
tunnottomuutta pahimillaan,
näyttelemistä,
uskottelemista parhaimmillaan.
Masennusta pahimmillaan, nyt koskaan ikinä.

mulla on vain yksi toive,
että tämä kaikki päättyisi.
Ettei mun tarvitsisi enään nousta yhtenäkään aamuna ylös.

en jaksa ajatella, enkä muutakaan.

mä oon taas entistä syvemmällä täällä suossa.
Tää on ihan jostain syvimmästä onkalosta
Mitä mä teen?
EN osaa jäsennellä enää kirjottamaanikaan.

En jaksa.

Napit pyörii mun kaapissa, myös viinapullot ja ahmimisruoat.

Mä en enään jaksa.

Hei hei.

ju

Tunnen kuinka vatsani täytyy, tunnen kuinka olen ylittänyt sen hyvän maun rajan, tunnen kuinka mulla on fyysisestikin jo niin paha olo, että on pakko oksentaa. Henkinen tuska on kuitenkin miljoona kertaa suurempi. Raahaan itseni kylpyhuoneeseen ja hetken kuluttua oloni on kevyempi, kurkku tulessa ja vessanpöntössä verta, tämä on sairasta, mutten osaa enää lopettaa. Olen ajautunut liian pitkälle. Nousen seisomaan ja päässä pyörii, pakko istahtaa hetkeksi. Hengitän ja nousen uudestaan, pitäen samalla seinästä kiinni ja kävelen olohuoneeseen. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, mutta verenpaine on alhainen. Henkinen tuska vain nousee ja päätän ottaa äitin verenpainelääkkeitä, ensin puolikas. Sitten kokonainen. Ja vielä se ensimmäisen puolikkaan toinen puolisko.

Pitäisi lähteä lenkille, kuntosalille, tanssiin, näkemään kaveria, pitäisi opiskella, siivota. Käyttää koirat ja hoitaa niitä. En jaksa.

Menen nukkumaan.

en ehkä jaksa

Mulla on juuri sellainen olo, että tekisi mieli huutaa, raivota ja päästää suusta kaikkea mahdollista. Mulla on sellainen olo, että voisin hypätä parvekkeelta alas, en välittäisi yhtään.

Mulla meni, pari, kolme.. neljäkin päivää paremmin. Tai, en oikein tiedä monta päivää voisin laskea paremmaksi, tai voisinko edes laskea niitä hyviksi päiviksi. Olin kuitenkin päättänyt, että tämä kaikki muuttuu.. ja ollutkin ne päivät tekemättä mitään typerää, mitään itsetuhoista, mitään sairasta. Nukuin vain tätä kaikkea pahaa oloa pois ( nukuin lähes 12 h joka vuorokausi.. ) ja ajan jota en nukkunut olin muuten vain seesteinen, tunnoton. Ja kerrankin se tunnottomuus tuntui hyvältä, en ahdistunut tunnottomuuten, ajattelin että tästä se lähtee.. Eilen illalla kaikki kuitenkin taas, kolahti.
tai rysähti käteen, tai jotain. Mun elämä lähti taas alamäkeen.

Mä en oikeasti enään jaksaisi, päivääkään. Auttakaa mua, kun en enään yksin jaksa, askeltakaan.

hittovie, mä olen päättänyt etten jää tähän tuleen makaamaan. Lähden eteenpäin, nousen ja kurkotan taivaaseen. Mä haluan elää mun unelmaa, mä en enää roiku tässä paskassa päivääkään.

Mä haluan juosta eteenpäin, juosta aikaa vastaan ! Juosta mun omaa elämään vastaan ja saada mun elämästä kiinni. Viettää aikaa kavereiden, läheisteni ja itseni kanssa. Vähiten itseni, olen tehny sitä nyt viimeiset 4-vuotta jo ihan liikaa. Mutta minun on silti pakko viettää aikaa itseni kanssa, etten ihan menetä itseäni.

Tosiaan siis, minä muutun.

Piste.

epäonnistunut päivä takana.

Olen niin vahva,
Muiden silmissä vahva elinvoiva onnellinen.
En anna itseni särkyä, nyt en koskaan.
Muiden katseen alla olen niin vahva
Niin voimakas ja lujatahtoinen.
Hyvä ja onnistunut.

Kilpeni takana,
Minne ihmisiä en päästä
Olen toinen, oikea minä.
Olen minä oikea minä kilpeni takana,
Heikompi kuin kukaan,
Rikkinäisempi kuin koskaan
Elämään tuohtunut, kyllästynyt.
Sairaampi kuin eläissäni.

Minä en jaksa.

Kuolema houkuttelee minua,
Enemmän kuin koskaan.

Terä ranteellani,
Lääkepurkki kourassani,
Hirttoköysi kaulassani,
Junarata allani.

Mutta, enhän ole surullinen
Tai onneton
Tai sairaskaan
Muiden silmissä olen niin vahva
Ja elinvoiva, onnellinen ja tyytyväinen.

Totuus kuitenkin
Karumpi kuin koskaan.

Välillä musta tuntuu, etten oikein tiedä mitä haluan. Haluaisin niin paljon saada ruusuisen elämän, tehdä pitkiä, viikon vaeteluja, opiskella yötä päivää. Rakastua ja nauttia, olla iloinen ja haluttu. Olla ennen kaikkea Onnellinen. Mä haluaisin rakastaa elämää.
Teen suunnitelmia ja mietin mitä mä haluan tehdä, filosofia, lääketiede, psykologia, teologia, valtio-oppi ! Mä haluan tehdä kaikkea, kokeilla maailman rajoja ja lähteä ulkomaille töihin. Mä haluan tehdä samaan aikaan kaikkea mitä olen unelmoinut, mutta samalla olen kuitenkin oikeasti kuolemispisteessä, en tiedä kauan jaksan. En tiedä jaksanko ylipäätänsä yhtään mitään. Mun unelmat rikkoo tasan yksi asia, minä ja mun saamattomuus. Minä ja mun huono psyykkinen kunto, tämä masennus, jaksamattomuus, syömishäiriö, ahdistus, osaamattomuus, tykittävän huono itsetunto, ainainen itsetuhoisuus. Ainainen huonous, kertokaa mulle mitä teen, että jaksan ? Että saan maalatut unelmat oikeiksi.

Ps. Miten tähän saa kaksi kuvaa ? sillai, et toinen on vaikka tuolla alussa ja toinen lopussa? Kun en itse osaa.

Olen päättänyt maalata mun unelmat uudestaan esiin, niin että saan ne toteutettuakin.

ahmimista ja unelmien maalaamista

Saavun koulusta kirjastoon, lukemaan. Avaan kirjan mutta teksti vain vilisee sivuilla, en saa sanastakaan selvää. Turhaudun, mieleni tekisi huutaa, raivota, parkua. Juoksen lähimpään kauppaan, ostoskori taas täyttyy jäätelöstä, sipsistä, salaatista, leivästä, kastikkeista, limusta. Kiristän tahtia, mutta hidastan mitä lähemmäs kassaa pääsen, en kehtaa ostaa näitä kaikkea tästä. Kävelen kuitenkin vaivaantuneena kassalle ja mumisin hiljaa " tyttöjen ilta tänään " ja kiiruhdin sanaakaan sanomatta kaksi kassillista moskaa kirjaston vessaan. Vietän taas, jälleen liian sairaan iltapäivän. Ahmin ruokaa naamaani, välillä hörppien limua. Jatkan ahmimista ja oksennan aina välissä. En saa itsestäni enään otetta, vaikka olen päättänyt lopettaa tämän kaiken. Pian kävelen vessasta sanaakaan sanomatta, vieno hymy kasvoillani takaisin kirjaston lukusaliin, jos vaikka nyt saisin jotain aikaseksi.

Pian huomaan istuvani jo tietokoneen ääressä, ahmin ihmisten loistavia blogeja ja minun tekisi mieli pelastaa kaikki ketkä voivat huonosti, en halua maailmaa jossa on näin paljon pahuutta. Haluan itse maalata itselleni omanlaisen maailman, maailman joka on täynnä kaunista musiikkia, valloittavaa tanssia, jäätelönmakuisia suudelmia, mansikan värjäämiä sormia, lumisadetta, lumienkeleitä, piknikkejä suomenlinnassa ja auringon värjäämiä hiussuortuvia. Minä itse maalaan unelmani, joista haluaisin saada vielä jokin päivä kiinni. Minä olen päätänyt maalata maailmani uudestaan, maalaan unelmani kattoon enkä huomaa pahuutta enään lainkaan ympärilläni, minä vielä onnistun siinä.

Minä tahtoisin Isä jo kotiin, Isä minua väsyttää.

Katsahdan kännykkääni ja laitan herätyskellon soimaan viiden tunnin päähän. Pyörin ja hyörin sängyssä tunnin jos toisenkin, nukahdan tärisevän sydämeni, hikoilevien käsien ja myllertävien ajatuksien pariin. Havahdun pian unestani siihen, etten saa syvästä unesta kiinni, ainakaan ennen aamukuutta, jolloin herätyskello jo soisi. Päätän lukea, liikkua, siivota, tehdä jotain hyödyllistä, mutta havahdun kuitenkin pian siihen, että makaan tärisevänä sängyssä ja päässä ei ole ajatuksen ajatusta.

Luin puoli vuotta sitten kirjoittamaani tekstiä, jossa päätin, että olen vuonna 2009 maaliskuussa noussut täältä pohjamudista, saanut otteen elämästä, muuttanut itseni, mutten ole tehnyt sille mitään. En vain jaksa ottaa itsestäni kiinni, olen liian väsynyt nousemiseen, olen liian väsynyt edes sen ajattelemiseen. Olen liian väsynyt elämään.

Ps- Olen kiitollinen jokaisesta kommentista mitä rustaatte, ihan vaikka vain elonmerkkisi tuonne loppuun.

paasto nr 4656847249

Tiedättekö miltä tuntuu, kun joku tuttu tai läheinen sanoo teille, että olet läski. Tai ei ehkä suoraan edellä mainituilla sanoilla päin naamaan, mutta joko he puhuvat keskenään, tai mainitsee jotenkin kuinka paljon syötte. Tai jotenkin, että kuitenkin tajuatte, että pointti oli lihavuutesi. Tai ei ehkä lihavuus, mutta syödyn ruoan määrä, että kuinka syöt enemmän kuin mitä kokoisesi pitäisi tai muuta vastaavaa. Tai ainakin niin, että sä otat sen sanoilla läskiläskiläskiläskiläski, lihavalihava. Mä tiedän, että olen syönyt tänään liikaa, mä tiedän, että mä lihon, kun mä ahmin, enkä pysty oksentamaan kaikkea syötyä ruokaa. Olen päättänyt ryhdistäytyä, paastoan, lenkkeilen. Ennen kaikkea laihdun ratkaisevasti, mä pystyn siihen. Mun on taas opittava kontrolloimaan itseäni paremmin, kuin ehkä koskaan. .

Ikuinen saamattomuus

ahmin ahmin ahmin. Oksennan ja oksennan. Makaan kylppärin lattialla taas, lähes elottomana. Mietin, että onkohan tämä mun sydämeni loppu, kun tunnen sydämeni voimien olevan lopussa, se menee miten sattuu, jos edes menee. En jaksa välittää vaan jatkan ahmimista ja oksentelua minkä pystyn, pelkään etten ikinä pääse tästä eroon. Pelkään, että olen antanut tämän mennä liian pitkälle, ettei täältä ole enään tietä kotiin.

Huoneeni on sotkuisempi kuin aikoihin, en vain jaksa ryhdistäytyä, en vain jaksa. Lukemiseni on huonompaa kuin aikoihin, en vain jaksa ryhdistäytyä, ajatella, opetella. Ruhoni on leveämpi mitä pitkään aikaan, en jaksa kontrolloida itseäni, en vain jaksa, vaikka pitäisi, että mahtuisin vaatteisiini. Voimani ovat huonommassa jamassa mitä aikoihin, mutten jaksa välittää.

Eilinen piti olla hyvä päivä, suunnitelmassa oli huoneen siivousta, koirien siistimistä, lukemista ja illalla vielä hyvä näytelmä. Eilinen osoittautui kuitenkin huonommaksi päiväksi mitä aikoihin, en lukenut, en siivonnut, en siistinyt koiria. Söin ja makoilin, lähdin näytelmään. Sain kahdeksankymmenen euron sakon, josta aion tehdä valituksen.

Eksynyt

Aamu saapuu taas hitaammin kuin aikoihin, toisaalta taas nopeammin mitä olisin toivonut.

Olen eksynyt kartalta, en ole kartalla enään. Olen eksynyt pimeään ja loputtomaan metsään mistä ei ole takaisin pääsyä, missä ei valoa näy, ei näy edes auringon säteitä. Olen ollut eksyksissä jo kauan, mutta eksyn päivä päivältä pidemmälle ja syvemmälle loputtomaan metsään, väärille teille. Päivä päivältä olen lähempänä omaa kuolemaa ja sitä pistettä kun kukaan ei saa muhun enään otetta, kun olen yksin omassa maailmassani eikä ympärilläni ole ketään, ei ketään tai mitään.

Mä tiedän, että tämä tie on sairas ja loputon ja mun pitäisi ryhdistäytyä, mutta mä en jaksa. Mulla on voimat lopussa, kuka nostaa minut nyt täältä mudasta.